Aivan kun ei voisi enempää kyrsiä, stressata ja ahistaa, niin sitten piti tulla ja tapahtua sellasta mikä rikko rajani pitää asioita kasassa aika rytinällä. Vietän siis parhaillaan hiihtolomani viimeisiä päiviä, kas kummaa. Alkuviikko meni vallan mainiosti, kolme ekaa päivää me äidin kanssa väännettiin tota mun Oki cossia ihan suurimman osan päivästä ja eilen oli pieni tauko kun käytiin kaupoissa hakee mulle cossikenkiä. Eli pääasiassa menny tääki loma cossin parissa, vaikka piti tehä vallan jotain muutaki. Nomutta siis itse asiaan. On äiti tätä kuulemma jo jonki aikaa ennakoinu (mäki vähän), mutta ei se asioita kuitenkaa helpota.
Mun vanhemmilla siis on jo ikuisuudet ollu ongelmiaan, nyt näinä päivinä se on kuitenki ollu sitä ettei mun isä yksinkertasesti suostu antamaan rahaa kun väenväkisin, se ei siis maksa vuokraa, ainoostaan mitä mä tiedän niin se maksaa netin ja ruuat, niiden omien juttujensa lisäks, ehkä pari muutaki laskua. Mutta äiti se tässä pääasiassa kaiken maksaa. Taino ainahan se on ollu itsekäs paska, mut anygays. Nyt sit se on menny hankkimaan kämpän jostain Mäntsälästä, että jättää meidät sitte oman onnemme nojaan, karkaa tosta vaan jonnekki ilman sen suurempia selittelyjä. Oon jo tässä vuosikaudet kasvattanu vihaani koko säälittävää ilmestystä kohtaan ja nyt se on sitten virallisesti kuollu mulle. On siinäki isä ku ei perheestään huolta pidä, salee se on tänki ajan vaan ollu että mä oon kasvanu aikuiseks ettei vaan tarvi rahottaa enää yhtään mitään. No ei tässä sinällään, ei tää pahentanu mun äärimmäisen syvää halveksuntaa sitä kohtaan sen enempää, eikä tää oo eka kerta ku se jätti meijät ku olin 12vuotias ja tuli sit muutaman vuoden päästä takasin. Pahin asia tässähän on se, ettei me voida tän takia asuu enää tässä kämpässä, rahat ei yksinkertasesti riitä. Tai voitais ihan hyvin, mutta se vaatii et mä saan töitä ja minä+ mun veli maksetaan osuutemme vuokrasta ja näin. Sellasta n. 400 egee kuussa lisää pitäs saada että voitais jäädä tähän. Se oli sitten se viimenen pisara, mä menin niin rajani ylitte kuinka paljon paineita ja stressiä kestän ja viimeyö olikin äärimmäisen tuskanen ja ahistava kun oli pahin henkinen romahus koskaan, en vaan kestä tätä oikeesti enää. Ja tää ajotus, just ku koulu on pahimmilaan sterssin puolesta, myös se kun en ole vielä hakenu/saanu töitä mitä nyt on vielä enemmän tarvetta saada (ja motivaatio tän kaiken alla kuoli vielä enemmän ku ahistaa) ja muutenki näiden cossien takia koska en voi elää ilman ihanaa harrastustani, sitä harvaa asiaa mikä pitää mut järjissäni. Kaikki kasaantuu päälle ja nyt ku pitäs vielä miettiä muuttoa pieneen kaksioon missä ei oo tarpeeks tilaa meille ja uuughhhh. Kaikki menee päin vittujaan ja tuntuu ettei tää koskaan tästä parane. Varsinki ku ainoo kunnon pakotie tästä ois se että kykenisin muuttamaan omilleni. Mä en pysty siihen vielä, koska mua ahistaa niin saatanasti joutua tässä mielentilassa yksin tyhjään kämppään. Kun mullahan ei oo sitä henkistä tukea mihin nojautua, kaiken oon elämässäni läpikäyny yksin eikä tää ole poikkeus. Mutta en jaksa sitä kuitenkaan. Voin vaan kirota elämääni ja odottaa millon oikeesti romahan totaalisesti, etten edes jaksa yrittää toipua.
Tää on niin valtava asia etten just nyt kaipais mitään stressipiikkiä mikä oottaa loman loppuessa, joten saa nähdä miten tästäkin selvitään. Edes joku helpotuksen pilkahus ois poikaa, jotain mistä saada energiaa. Toivotaan et kevät ja lisääntyny valo tuo sitä tullessaan.
