Musta tuntuu taas nyt siltä, et mun on pakko purkaa mun pahaa oloo tännekki. Ihan sama vaikka koko maailma lukis mun valitusta mut mä en oikeesti jaksa välittää nyt siitä vaan tahon saada tätä taakkaa pienemmäks. Joo mun silmät on ihan kituneet ja kuivat, ku oon pidätelly kyyneleitä koko tän päivän ja pariin otteeseen heti ku on saanu tilaisuuden olla kunnolla yksin niin purkanu sitte ihan kunnolla. Eikä vieläkään oikeestaan oo helpottanu vaan vieläki on sellanen... itkuparku olo mitä mulla ei oo ollu täs mittakaavassa helvetin pitkään aikaan. No siis viimeyön jäljiltä olin muutenki aika herkkänä koska näin taas unta menneisyyden jutuista ja niistä jää aamulla aina vähän sellanen hapan maku suuhun. Ja noh, tää sit meni tähän tuskaseen poraamiseen koska äitin piti mennä möläyttää jotain et mun tunneportit vaan yksinkertasesti aukes. Mulla on siis aika tulehtuneet välit mun koko perheeseen ja ehkä eniten harmittaa ettei olla mun veljen kans puheväleissä. Tänää äiti sit tuli sanoo mulle, et veli oli sanonu sille et se on yrittäny puhuu mulle enkä oo vastannu mitään. Oikeen syyllistävästi. Aluksi, mitä vittua? Ei oo vittu kertaakaan tullu mulle mitään sanoon, ehkä sillon aikoi sitte kerran kommentoi jotain ohjelmaa mitä katoin, mut siinä tilanteessa en ois ees osannu sanoo mitään hymähystä kummempaa ja se muutenki tuli puun takaa edellä mainitusta syystä. Ei siin mitään, mutku äiti rupes syyttää mua siitä miten huonot välit meille on tullu, niinku syytetään uhria meiningillä. Ja tää on muutenki mulle arka paikka niin....nyt sit ollaan täs tilanteessa.
Mä oon sellanen ihmine, et vaikka miten läheinen olis, niin jos mut hylkää tai pettää luottamuksen tms. meno menee epämukavaks enkä pysty rentoutuu enää sen ihmisen seurassa, niin se ei tuu siitä enää paranee. Mun menneet suhteet ei vaan parane, ne on kerrasta poikki. Musta tulee tavallistaki sulkeutuneempi niiden lähel, keihin on menny se side poikki. Ja tää menee myös veljen suhteen. Me oltiin ihan helvetin läheisii penskoina, mut sitte teini-ikään päästyä se vaan rupes hengaa porukoissaan eikä enää huomioinu mun olemassa oloo, neki vikat vuodet mitä ees jotain sanottiin toiselle niin oli riitasia murahuksia. Eli mun veli suoraan sanottuna hylkäs mut. Asiaa viel pahentaa se, et se oli just siihen aikaan millon siskoki oli muuttanu pohjoseen ja koulussaki mua ruettiin kiusaan ja hyljeksiin. Mä oon vitun herkkä ja ujo ihminen, niin miten vitus voi ajatella et sellanen ihminen ei saa syvii arpia siitä et kaikki samaan aikaan hylkää ja jos huomioi, niin se on tosi negatiivista. En saanu tukee keltään missään siihen aikaan, musta tuli ihan järjettömän yksinäinen ja se pysyy vielä tänäki päivänä. Oon eläny niinku jossain kuplassa, en osaa enää olla sosiaalinen, sulkeuduin ja kasvatin kunnon kuoren. Niin miten helvetissä nyt sit kaikki olettaa et hei sun pitää vaan asennoituu positiivisemmin ja tehä asioille jotain. Miten mä pystyn, ku en oo kriittisimpänä aikana saanu minkäänlaista tukee vaan ollu täysin yksin. Ja olen vieläki. Se tunne, kun menee nukkumaan, niin on ku ois ainoo ihminen maan päällä. Ja mua syyllistetään siitä, miten kaikki mua on hylkiny. Mun pitäs jaksaa olla sosiaalinen ja pirtee ja mitä muuta paskaa ku kaikki talloo mut jalkoihinsa. Ja vaikka mä haluaisinki olla läheinen mun perheen kans, mä en vaan pysty antaa kellekkään sitä anteeks miten ne on mut jättäny, vaikka sit alitajuntaisesti. Mun veliki oli oikeestaan samanlainen asenteeltaa ku mitä mua kiusanneet koulussa, niin tottakai mä vieraannuin siitä. Äiti vaan jankkaa ja jankkaa siitä miten tärkeetä hyvät suhteet sisaruksiin on. Vittu kyllä mä sen tiedän. Mut ei rikottuu sydäntä niin vaan paranneta, varsinkaan mun kohdalla. No eihän se tiedä tästä mitään, mut silti. Itsevarmoilla ihmisillä onnellisuus tulee sisältä, mut mulla se tulee ulkoa. Ympäristö tulee aina niin henkisesti ku fyysisesti vaikuttaa muhun ihan helvetisti. Kaikki tää toi taas pinnalle sen, kuinka helvetin yksin mä oon. Mulla ei oo ketään tukena, olen ajatuksieni kanssa yksin kokoajan. Ja se ahistaa. Tai siis onhan kyl mulla Biffe joka on mun ainoo tuki ja turva, mut se aina riitä et se on pitkälle vaan netin välityksellä tapahtuvaa kommunikointia. Mä tarviin sitä, et on joku ihan oikeesti siinä lähellä. en mä kaipaa mitään sääliä tai lohdutusta, vaan sitä et joku oikeesti haluaa olla mun seurassa. Koskaan kukaan ei oo ihan oikeesti tahtonu olla mun kans, joten arvostan vieläki enemmän sitä miten viimeinki joku oikeesti välittää vähintää yhtä paljo ku minäki. Mutta tähän hätään se mesekin tekee ihmeitä, oikeestaan en osaiskaan olla jos ei ois tätä mesepuoltaki. En mä oikeesti osais elää ilman tota äpärää. Ja mä pystyn elämään itteni ja yksinäisyyteni kanssa sen takia, koska tiiän et on joku joka merkitsee mulle enemmän ku kukaan.
Muutenki on viimeaikoina tunneskaala heitelly tosi dramaattisesti, oon ollu vittuuntuneempi mitä tavallisesti mut se on helposti aina muuttunu hilpeydeks, kuin yhtä helposti takas tähän paskaan. Mut kyl mä tästä tappelen eteenpäin ja puran tän paskan nyt sit kunnolla. Tartun näihin vähäsiin luksus asioihin ja elän päivän kerrallaan. Hnnnnn ehkä nyt pystyis vähäsen keskittyy johonki ku sai purkaa ees osan mun päänsisäsistä möröistä.
Viel tähän loppuun, on tiedossa et mä en osaa avautuu, mut mä nyt tahon kuitenki näin tilaisuuden tullen tehä niin ku kerta sinäki teit (lol julkisesti mut vittuako minä siitä, en oo niin pitkällä et pystyn vieläkään sanoo mitään kunnolla päin naamaa). Sä merkitset mulle aivan jumalattomasti, oot tärkein ihminen mun elämässä ja se ettei mulla oo ketään muuta saa mut arvostaa sua vielä enemmän. Sä oot se paras kaveri mistä oon koko pienen elämäni haaveillu ja mä en usko et mä oisin läheskään näin elämänilonen, jos en ois sua tavannu. Kiitos kun olet olemassa <3.
Nyt mä meen tukehuttaa itteni ku kirjotin tän. Löllö kehittyy......
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti