Nosiis tuli taas yllättäen tarve kirjottaa.. koska olo on ku tukahtuisi just nyt, enkä oikeen osaa avautua kellekkään suoraan. Siis sehän tällä hetkellä juuri rassaakin. Vituttaa ja ärsyttää oma luonne, miks mun pitää olla niin saatanan sulkeutunu. Siis kyllä se avautuminen onnistuu, jos voi sen tehdä näin yleisellä tasolla, niin ettei se ole suoraan jollekkin lausuttuna, varsinkaan kasvotusten. En ole ikinä avautunut kellekkään kasvotusten, en koko pienen elämäni aikana. En vaan kykene siihen, en osaa puhua omista tunteista näin syvällisellä tasolla, en halua paljastaa sisäistä ajatusmaailmaani kellekään. Se on ylitse pääsemätön este, että muka kertoisin jollekkin tunteistani. Pelkään ihan helvetisti, vaikken ees tiiä miksi. Helevetti soikoon jos pelkkä kertominen siitä, että menee lääkärille tms. on ihan uskomattoman vaivallista niin miten edes pystyisin harkitsemaan omista sisäisistä ajatuksista kertomista. Ja se kun vielä tämän takia en pysty bondaamaan oikeen kenenkään kanssa. Ihmiset luulee etten oikeesti välitä niistä, mitä niitten elämään kuuluu, tai miten ne tuntee, mutta voi kyllä, eivät uskoisikaan kuinka paljon oikeesti välitän. Mulla on niin vähän ystäviä, tärkeitä ihmisiä mun elämässä, pystytään laskemaan yhdellä kädellä, mutta heistäkin välitän sitten kahta enemmän. Mutta ei taida oikeastaan kukaan heistä tietää oikeasti, kuinka vahvasti olen heihin kiintynyt, koska _en_osaa_avautua_. En voisi elää ilman heitä. Mun elämässä ei olis mitään ongelmia jos saisin sen oikeen yhteyden näihin ihmisiin, siis syvää bondausta, sitä että tietää toisen välittävät ja että se toinen tietää että minä välitän ja se että voi olla rauhassa tiedon kanssa, ettei se toinen tule jättämään. Se että puhutaan, pidetään seuraa ja tehdään kaikkea arkisia asioita, normia elämää. Se mua ehkä eniten pelottaakin, että menetän läheisiäni. Tähän mennessä olen menettäny lukemattomat määrät järjettömän tärkeitä ihmisiä vaan sen takia, koska olen niin sulkeutunu ihminen. Kukaan ei kestä mua, oli ne suhteet kuin vahvoja tahansa, ne ei kestä montaakaan vuotta. Ei mulla enää ole perhettä, taikka ystäviä tai mitään muutakaan. Ei ketään kiinnosta pitää muhun mitään yhteyttä. Emmä tiiä miksi ihmiset mut hylkää, mutta se syö mua lähes joka päivä, tieto etten mä voi luoda mitään syvää ja pysyvämpää suhdetta kenenkään. Jos mä välitän jostakusta valtavasti, tämä ei tunne läheskään samoin ja jos joku musta sit päätyy välittämää, en mä sitten taas heistä (tasan 2 ihmistä, ainoat ketkä on kertonu selvästi välittävänsä, juuri ne ihmiset keitä vihaan eniten koko maailmassa). Taino mistä minä tiedän välittääkö musta nämä keistä ite välitän, koska jostain syystä juuri nämä ihmiset ovat niitä, ketkä eivät ole sanallakaan osoittaneet, että pitäisivät mua tärkeänä elämässään. Taino ehkä joskus, mutta niin harvoin että sen ehtii unohtamaan. Ja sitten ne katoaa. Viesti varmasti selvenee siinä vaiheessa.
Sekin vielä lisää pelkoani avautumisesta, koska on yksi ihminen kelle olen avautunut täysin, se yksi ainoa nettiystäväni kelle olen lahjoittanu sydämeni, se josta välitin enemmän kuin kenestään koskaan, hylkäsi mut kun ei ilmeisesti kestäny mut avautunutta itseäni. Yhteisymmärrys ei siis loppujenlopuksi riittänyt, eikä ihme koska häntä on saanut oikeen stipendin että on koulun positiivisimpia ihmisiä. Miten sellainen ihminen ikinä kykenisikään ymmärtämää ihmistä kenen elämä on suistunu täysin ojasta allikkoon, ilman pysyvää onnellisuutta. Mun luonne estää mua saamasta koskaan ketään oikeasti rakasta ystävää tai ketään muutakaan.. miten voi olla positiivinen kun ton tietää. Mä sätin itteäni joka päivä siitä, että olen tehnyt jotain miksi niin moni on mut jättänyt. Asiaa pahentaa että nään usein unia, missä nämä rakkaat ihmiset ovat vielä muhun yhteydessä ja sitten kun herään, huomaan etteivät he enää ole osa mun elämää, tuska on hirveä. Kuolen ikävään, mutta minkäs sille mahtaa.
Yritän nyt kuitenkin piristäytyä sillä, että tätini on tulossa kylään, hänen ympärillää on mahdoton olla ankea. Tulis jo syyslomakin, että voin edes hetkeks rentoutua, asiat alkaa muuttua liian ylitsepääsemättömän ahdistavilta. Tsemppiä, saatan ehkä kärsiä, mutta ei siihen vielä tähän mennessä olla kuoltu niin elämä jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti