LUNTA

JOO, täällä on satanu lunta! 8D Ei oo kyl kovin yleistä et ensilumi tulee tääl eteläs jo lokakuussa, hmm. No mut son hyvä asia, mä vihaan syksyä nii sais se talvi tullakki jo (ei sillä et pitäsin talvesta sen enempää). Piti taas rueta kirjottaan jotain, koska kerranki mulla on hyvä ja helevetin kepeä olo ku sitä teen. Ei mitään angstia tällä kertaa...ainakaa paljoa..Se vaan että selvisin mun taiteilijahaastattelusta aika nipin napin XD mutta selvisin!

Nosiis tää viikko on ollu yllättävän hyvä. Yleensä tälleen perjantaihin mennessä on ihan kökkönä ja helpottunu et viimeinki tulee taas se parin päivän lepo. Mutta nyt en koe sitä niin suurena helpotuksena, mikä on hyvä juttu. No maanantai oli sama paska itsensä, tosin viimeaikoina maanantait on ollu tavallista parempia. Mut sit alko paranee taas. Tiistai oli ehkä paras päivä koko 2 kk aikana. En oo koulussa nauranu niin paljon varmaan koskaa. Nosiis aikasemmin ku meillä oli eka seminaari niin meijät jaettiin 4 hengen ryhmiin. Tän ryhmän ois tarkotus tavata ainaki kerran viikossa ja keskustella omasta lopputyöstä, miten se on edenny jne. Aluks olin silleen et voi paska, pitääks mun osata selittää jotenki hyvin mun lopputyöstä, mistä en oo ees varma mitä mä teen. No mä ennen tätä tapaamista luonnostelin jotain maisemakuvaa. Siinä vaiheessa oli siis tarkotus tehä joku fantasia aiheinen maalaus, mihin yhistelen jotain "ulkopuolista" matskua esim nauhaa, ketjua tai johtoja. No sit ku mä menin siihen tapaamiseen, niin ai perkele. Mun ryhmässä sattuu olee ne kaikista rennoimmat ja hauskoimmat ihmiset koko luokasta keillä on viel aivan törkeen hyviä ideoita. Ku oli mun vuoro niin esitin sitä mun luonnosta, kaikki oli jo siinä vaiheessa silleen vooot, hei toihan on hieno idea. Sit ne innostu oikeesti ihan olan takaa. Ideoita tuli sieltä ja täältä ja mä sain nauraa itteni kipeeksi. Jostain syystä jutut meni sitten ihan minne sattuu, led lamppuihin, vesijohtoihin, lonkeroihin, rapujuhliin ja siihen että mitä ne pistää mut tekemään tän teoksen myötä. No ny ainaki on TÄYSIN kirkas kuva mitä mä teen lopputyöks, ai perkele olen nyt niin kiitollinen <3 Enskerralla ku tavataan mä olenki sit jo 18 niin mitähän ne sit mulle keksii.... Mut nyt tänä lauantaina, huomenna siis ois tarkotus mennä kattomaan pöllöleffaa. Vittu nauroin ku siitä tuli mainos telkkarissa ja äiti siin vieres sano et toihan sun pitää mennä kattoo, hyvin dissaavaan sävyyn siis. Ja sit myöhemmin kysy et mitäs leffaa me mentiikää kattoo..öö, jotain vaan. Joo mut siis sit ensin ensviikolla projektiviikko joka on meille kolmosille päätetty etukäteen, tai siis sai valita 2 kurssista mut se toinen on selvemmin graafikoille suunnattu. Mä menen siis kollaasi kurssille, jossa ois tarkotus tehä omakuva kollaasi valokuvista, aikakauslehistä, väripapereista..kaikesta mitä vaan käteen sattuu ja saa liimattua. Odotan innolla, projektiviikot kun on niin kivoja <3 Sit sinä perjantaina Biffen ois tarkotus tulla tänne kylään ja sit lauantaina mennään helsinkii tapaa Rebsua joka sattuu tulee tänne Hesaan päin ~ Helvetin utooppista et tapaan sen ekaa kertaa, raukka on ihan paskahalvauksissa ku se pelkää mua. Haha. No sit alkaaki mun oma syysloma ja sillon ois tarkotus saada mun taidehissan portfolio valmiiks ja HAKEE TÖITÄ yosh \o/ toivotaan etten mä taas jänistä, mun on pakko saada niitä et saan hankittua cosseja ja kaikkee muuta tarpeellista. Sit onki heti loman jälkee ne mun synttärit ja täysikäsyys. Can't wait! *A*

Miksi näin, miksi ei niin?

Nosiis tuli taas yllättäen tarve kirjottaa.. koska olo on ku tukahtuisi just nyt, enkä oikeen osaa avautua kellekkään suoraan. Siis sehän tällä hetkellä juuri rassaakin. Vituttaa ja ärsyttää oma luonne, miks mun pitää olla niin saatanan sulkeutunu. Siis kyllä se avautuminen onnistuu, jos voi sen tehdä näin yleisellä tasolla, niin ettei se ole suoraan jollekkin lausuttuna, varsinkaan kasvotusten. En ole ikinä avautunut kellekkään kasvotusten, en koko pienen elämäni aikana. En vaan kykene siihen, en osaa puhua omista tunteista näin syvällisellä tasolla, en halua paljastaa sisäistä ajatusmaailmaani kellekään. Se on ylitse pääsemätön este, että muka kertoisin jollekkin tunteistani. Pelkään ihan helvetisti, vaikken ees tiiä miksi. Helevetti soikoon jos pelkkä kertominen siitä, että menee lääkärille tms. on ihan uskomattoman vaivallista niin miten edes pystyisin harkitsemaan omista sisäisistä ajatuksista kertomista. Ja se kun vielä tämän takia en pysty bondaamaan oikeen kenenkään kanssa. Ihmiset luulee etten oikeesti välitä niistä, mitä niitten elämään kuuluu, tai miten ne tuntee, mutta voi kyllä, eivät uskoisikaan kuinka paljon oikeesti välitän. Mulla on niin vähän ystäviä, tärkeitä ihmisiä mun elämässä, pystytään laskemaan yhdellä kädellä, mutta heistäkin välitän sitten kahta enemmän. Mutta ei taida oikeastaan kukaan heistä tietää oikeasti, kuinka vahvasti olen heihin kiintynyt, koska _en_osaa_avautua_. En voisi elää ilman heitä. Mun elämässä ei olis mitään ongelmia jos saisin sen oikeen yhteyden näihin ihmisiin, siis syvää bondausta, sitä että tietää toisen välittävät ja että se toinen tietää että minä välitän ja se että voi olla rauhassa tiedon kanssa, ettei se toinen tule jättämään. Se että puhutaan, pidetään seuraa ja tehdään kaikkea arkisia asioita, normia elämää. Se mua ehkä eniten pelottaakin, että menetän läheisiäni. Tähän mennessä olen menettäny lukemattomat määrät järjettömän tärkeitä ihmisiä vaan sen takia, koska olen niin sulkeutunu ihminen. Kukaan ei kestä mua, oli ne suhteet kuin vahvoja tahansa, ne ei kestä montaakaan vuotta. Ei mulla enää ole perhettä, taikka ystäviä tai mitään muutakaan. Ei ketään kiinnosta pitää muhun mitään yhteyttä. Emmä tiiä miksi ihmiset mut hylkää, mutta se syö mua lähes joka päivä, tieto etten mä voi luoda mitään syvää ja pysyvämpää suhdetta kenenkään. Jos mä välitän jostakusta valtavasti, tämä ei tunne läheskään samoin ja jos joku musta sit päätyy välittämää, en mä sitten taas heistä (tasan 2 ihmistä, ainoat ketkä on kertonu selvästi välittävänsä, juuri ne ihmiset keitä vihaan eniten koko maailmassa). Taino mistä minä tiedän välittääkö musta nämä keistä ite välitän, koska jostain syystä juuri nämä ihmiset ovat niitä, ketkä eivät ole sanallakaan osoittaneet, että pitäisivät mua tärkeänä elämässään. Taino ehkä joskus, mutta niin harvoin että sen ehtii unohtamaan. Ja sitten ne katoaa. Viesti varmasti selvenee siinä vaiheessa.
Sekin vielä lisää pelkoani avautumisesta, koska on yksi ihminen kelle olen avautunut täysin, se yksi ainoa nettiystäväni kelle olen lahjoittanu sydämeni, se josta välitin enemmän kuin kenestään koskaan, hylkäsi mut kun ei ilmeisesti kestäny mut avautunutta itseäni. Yhteisymmärrys ei siis loppujenlopuksi riittänyt, eikä ihme koska häntä on saanut oikeen stipendin että on koulun positiivisimpia ihmisiä. Miten sellainen ihminen ikinä kykenisikään ymmärtämää ihmistä kenen elämä on suistunu täysin ojasta allikkoon, ilman pysyvää onnellisuutta. Mun luonne estää mua saamasta koskaan ketään oikeasti rakasta ystävää tai ketään muutakaan.. miten voi olla positiivinen kun ton tietää. Mä sätin itteäni joka päivä siitä, että olen tehnyt jotain miksi niin moni on mut jättänyt. Asiaa pahentaa että nään usein unia, missä nämä rakkaat ihmiset ovat vielä muhun yhteydessä ja sitten kun herään, huomaan etteivät he enää ole osa mun elämää, tuska on hirveä. Kuolen ikävään, mutta minkäs sille mahtaa.

Yritän nyt kuitenkin piristäytyä sillä, että tätini on tulossa kylään, hänen ympärillää on mahdoton olla ankea. Tulis jo syyslomakin, että voin edes hetkeks rentoutua, asiat alkaa muuttua liian ylitsepääsemättömän ahdistavilta. Tsemppiä, saatan ehkä kärsiä, mutta ei siihen vielä tähän mennessä olla kuoltu niin elämä jatkuu.

Luuuserii

.....................................Mitä se nyt on taas tehnyt, kulkee varmasti monien (lähinnä mun) päässä kun näin taas alkaa ittensä sättiminen, hnh. No mutta siis... PERKELE. Mä luulin jo etten mä tästä enää säälittävämmäks olennoks voisi muuttua mut..noh..näköjään voin.
No siis jos on lukenu tätä blogia viimeaikoina niin voi varmasti huomata ettei mun elämäntavoissa oikeen työ/koulumoraali loista ja aika kuluu lähinnä tässä näppäimistön äärellä (ihan vituttaa myöntää).. Nyt otin sen seuraavan askeleen pahempaan nolifettämiseen. Kaikkien rakastamat(ko?) nettiroolipelit ovat siis mun sydämeni vieneet. No tällä hetkellä yks tietty mut kuitenki. Tänää piti mennä kouluun, aamulla mietin et nah, meen tuntia myöhemmin ku en jaksa vielä lähtee.. tein sen erheen että menin koneelle, sitte ku ois pitäny lähtee nii ajattelin, et ehkä meenki vasta 2 tunnin päästä.. 2 tuntia meni ja jotain puolta tuntia enne ku ois pitäny mennä niin eksyin löytämään just tollassen nettiroolipelin, final fantasyn tyyppisen sellassen (en oo mokomiin enne perehtyny nii varmaa kaikki on samanlaisia). Saattohan sen arvata etten mä enää minnee kouluu pääse, mikä tosin ei haittaa koska emmä siel ois mitää osannu tehäkkää. Mut mulla meni tohon peliin runsaat 2 tuntia, niin etten ees tajunnu.. Eli näin suoraan sanottuna voidaan väittää että lintsasin koulusta nettipelin takia. Voi kyllä, näyttääpä tuo niin hienolta kirjotettuna, ai että. Ei voi ku huokasta, varsinki ku mä oon nyt siihen ihan koukussa. Siitä asti ku maltoin lopettaa sen pelaamisen nii päässä on jankannu miten nolife sitä oikeesti osaa olla. Voi paska millon musta näin nörtti on tullu X"D Hnnn, sekin etten mä oo viimepäivinä oikeesti kyenny keskittymään yhtää mihinkää, tää stressi alkaa käydä sietämättömäks. Jouluna vasta voi odottaa helpotusta ku meillä alkaa työssäoppiminen et saa vaan keskittyä maalaamisee. Jos mä nyt sinne asti selviän..

Mielenterveys vaakalaudalla?

Gaaah, oikeesti miten kellään voi olla näin ailahteleva mielentila :---D sekoan, revin pääni irti ja heitän sen järveen. Nomutta siis, ahistaa kas kummaa. Heti ku ahistaa nii pitää tulla kirjottamaa, haha. Ei sillä et ois jotain hirmuangstia (ainakaan toivottavasti) tulos mut paineita pitää kyl purkaa. Hassua kyllä, musta on tullu oudolla tavalla tosi neuroottinen. Sain keksiviikkona hienon ajatuksen ilalla, kaatosadetta katsoessa että vittu, nyt pitää päästä ulos juoksulenkille. Menin, kastuin läpimäräksi ja sain kotiin takas tullessa kivat katseen äipältä, hänen sanojensa mukaan olin kuin uitettu koira. Niin että mitäs vittua toi nyt oli, ethän sä ikinä mee illalla minnekkään. No en nii ja mikä vielä hauskempaa, mä kun lintsasin perjantain koulusta niin menin taas juoksemaan. Ihan hiki virtas ku himaan pääsi ja jalat oli niin paskana etten kävellyt suorassa koko loppupäivänä. Tänäänki huomasin että oon jo 3 kertaa ajatellut, että menisin huomenna taas juoksemaan, siis ihan lähes kikseissä.... mitä helevettiä? Pelottaa ihan. Mut siis, jotenki tavallista parempi viikko oli tällä viikolla, vähemmän ahistusta mitä aikasemmin. Lintsasin vaan 2 kertaa, yritin pitää yhdessä mutta toi perjantai oli liian ylitsepääsemätön este. Keskiviikkona mulla oli luokanvalvojan kans sellanen keskustelujuttu ja sain kuulla kuinka ahkera olen ollu. No hehheh hyvä vitsi, onneks ei tiiä miten asiat loppujenlopuks on.. no mikäs siinä, ainoa tärkeä asia on että asiat saa edes jotenki tehtyä ajallaan, mitä en kyllä sitäkää oo kovin hyvin hoitanu.. rekkari ainaki on kunnossa, sano että pääsen varmasti minne tahansa kouluu hakemaa noiden papereiden perusteella. Torstaina sit saatiin Käsitteellisyys taiteessa- kurssilta tehtävä, mis pitää lähteä vaeltamaan jonnekki pöheikköön, tehdä siellä joku teos ja dokumentoida tää koko roska valokuvin tai piirroksin. Jes. Vaeltelu on aivan mahtavaa, mutta heti ku siihen tuli taas tää hieno sana "pakko" mukaan niin empä oo niin innolla asiaa vetämässä. Muutenki ku pitäs kertoo koko paskasta sitte 2 viikon päästä. Hyrh. Nojoo, oon selvinny monesta asiasta suht kunnialla niin en jaksa tästä asiasta vielä ainakaa stressata. Se on kans kyl aika jännä miten paska tuuri mulla voi olla, tällä viikolla on tapahtunu nii monta huonoa asiaa et rupee epäilee ihan. Torstaina menin siis vahingossa väärää bussii ja sen takia myöhästyin, sain kivat katseen täydeltä luokalta ku saavun vikana, oikeen hehkeänä kouluun lol. Nii ja aikasemmin tiistaina ku ihan viattomasti menin työhuoneelle tekee duunia niin ekaa kertaa en jaksanu laittaa avaimia suoraan takasin taskuun vaan jätin ne siihen pöydälle, lähtien sit syömään jossain vaiheessa. Ja ne ovet siis menee lukkoon jos pistää kiinni. Urpo olin ja pistin kiinni, vasta sen jälkeen kokeilin taskua että avaimet on varmasti siellä, mutta ehei ne jäi sinne pöydälle. FAIL. Haahuilin safkan jälkeen ainaki puoltuntia vähä jokapaikassa, odottaen josko kämppis sattuis tulemaan paikalle kera pelastavan avaimensa. Luojan kiitos sillä se oli, naureskeli mokoma mulle ku menin omani unohtaa sinne. Olen nyt hyvin kiitolline siitä et on se kämppis eikä yksin niiku pitäs olla. Ois ollu helvetin vituttavaa mennä anelee vara-avainta toimistolta, ne kun reagoi meikäläiseen niin pirteesti, varsinki ku rupeen sepittää ain jotai omiani.

Itse tää viikonloppu on oikeesti ollu hirveetä mielialojen vaihtelua. Välillä on ihan vitun kökkö ja väsyny fiilis, sitte himmeet kiksit ja kuolen nauruun, sitte äärimmäistä vitutusta ja masennusta, lopulta sit sellasta neutraalia.. Kai se ihan normia on mutta hemmetin väsyttävää touhua. Käytiin tänää Biffen kanssa kattoo The last airbender, oli kyllä ihan lupaava trilogian alku, tosin ei mitenkään hirveen hyvä maku jääny siitä suuhun, kiitos mun ajatuksenkulkuni ku jankkasi melkee koko leffan ajan että ompas hirveet botox huulet XDD Oi keskittymiskyky, miksi olet minua vastaan. Tuli myös vähän eeppisyys korvista, mutten kuitenkaa paskaks tota haukkusi. Mulla on jotain ihme ongelmia... mut mitä ei täs kai mulla enää mitää oo, kummasti katos neki turhautumiset ku pääs näpyttelee jotain shaibaa tännekki taas. Nyt pitää päästä lukee taas Durarara ficcejä, mun aivot ei kestä.

Yli-innokkuus vs. motivaatio-ongelma

Voi tsiisus oikeesti tällästä jaksa ollenkaa! Ensin on ihan maassa, kun ei oikeesti jaksa innostaa ja kaikki tuntuu turhalta ja valtavalta taakalta, mutta sitten tulee näitä innokkuus kohtauksia että tekis mieli tehä sitä ja tätä... jälkimmäinen lähinnä cosplayhin liittyen.

Eilen oltiin Helsingissä Mangapäivillä ja helvetin hauskaa olikin. Ite tapahtuman anti oli aika huono, mutta kun mentiin testaamaan purikuroita, voi sanoa että siitä tuli koko reissun kohokohta. Jumankauta miten hauskaa ensinnäkin on vetää poset niin ylitteampuviksi ja toisekseen muokata niistä kuvista sitten ihan hirveet sälähirviöt, sparkleineen ja muine sälineen. Josko sais ne vielä koneelle XD Mutta näin siis eilen. Ja kas kummaa, taas kun tuli keskustelunaiheeksi cosplay, tai se oli muutenki aika osallisena päivän tapahtumissa, heräsi se helkkarin intoni taas roihuavana. Oikeesti, cosplay on ehkä ainoa asia tällähetkellä mikä herättää mussa minkäänlaista intohimoa tai vastaavaa. Siitä asti oon nyt kuumeisesti miettinyt tulevia cosseja, kuin myös nykyisiä. Innostuin lisäämään taas ainakin yhtä tohon jo 5 hahmon listaani (taino 6, mutta sen voi korvata). Peruukkeja olen katellut kiilto silmäkulmassa ja muutenkin yrittänyt hahmottaa tekemisiäni. Ainoa huolenaihe tällä hetkellä on se raha. Jos pääsen töihin niin siitä ei ole mitään ongelmaa, mutta se siinä onkin, kun en tiedä saanko niitä töitä. Olo on niin avuton, saamaton ja kyvytön kun edes mietin koko asiaa, miten hitossa ihminen kellä ei ole aikaisempaa kokemusta, ei oma-aloitteisuutta tai muutenkaan minkäänlaisia kunnon sosiaalisia taitoja (kyl mä nyt kai jotain osaan) voi saada oikeesti jotain duunia? Varsinki ku äiti vielä hiostaa mua niitä hakemaan, argh. Toivotaan parasta sillä en saa yhtäkään cossia tehtyä jossen niitä töitä saa. Kuitenki, tän hetkinen suurhimo johtuu näistä: AIR TRECKS! Olen siis tekemässä enskesäksi Air Gear nimisestä sarjasta cossia ja ehkä oleellisin proppi on nuo maanmainiot moottoritoimiset rullikset. Ja kun kaivelin Cosplay.comista sarjasta cosseja ja jotkut olivat tehneet kyseiset kengät niin intoni vaan syttyi yhä enemmän ilmiliekkeihin. Haluasin kuollakseni tehdä tollasset ettei tarvis tyytyä tavallisiin rulliksiin, mutta suatana kun en osaa eikä oo rahaa. Kuolen vitutukseen, ynh. Voin vaan katsoa kateellisina muoden luomuksia ja kirota omaa elämääni siinä samalla.

Toisekseen... se missä mulla edelleen on motivaatio-ongelmia on koulu. Oon ihan uskomattoman paljon jo jäljessä ja aina vaan kun ajattelen koko paikkaa, mieli synkkenee ja tulee sellanen tunne etten mä oikeesti jaksa henkisesti, olen lähes murtumispisteessä. Siellä on ihan käsittämättömän valtava paine nykyään ja olo, etten mä oikeesti kuulu sinne. Varsinkaan kun mua ei ole inspannu sitte viime kevään mikään suurempi.. Mutta sitte ku ajattelee, ku koulu loppuu niin kaikki on hyvin, right? Epäilen, sillä sit pitäs mennä töihin. Paikkaan missä on vielä enemmän paineita, vähemmän vapaa-aikaa ja muuta shaibaa. Pitäs osatakkin jotain. ... Ajatus siitä etten kestä elämää kymmentäkään vuotta ei tunnu enää kovin niin kaukaselta...