Hmmm, päästiin tähän kunnon angstiosioon (paljon tosi vakavaa putkeen, jippiii XDD) No kelpaa kun vituttaa jo valmiiksi ja on sellanen fiilis, että päästetään synkät syvyyteni valloilleen.
Tohon otsikkoon voin vastata, et mietin sitä aina ku tarpeeks paskaks pääsee olo. Jo...about 6 vuotta se on ollu pinnalla. Mä masennuin joskus 7 luokan lopuilla, ku mua alettiin koulukiusata edellisen muuttaessa pois. Multa vietiin se vähänenkin itsevarmuus ja musta tuli vieläkin sisäänpäinkääntyneempi ja herkempi muiden mielipiteille ja asenteille. Joka vuos vaihtu kiusaajat, joista moni oli viel kunaki vuonna meijän luokalle tulleita uusia oppilaita, ketkä aluks oli kavereita mut sit rupes kohtelee mua ku roskaa vaan pönkittääkseen mitälie egojaan. Se, et mut totaalisesti hylättiin yksinäiseks erakoks söi mun sosiaalisuuden ja varmuuden tosi pahasti. Siihen aikaan mä itkin vähintään kerran kuussa kunnolla, monesti piti oikeesti hammasta purren pidätellä ihan koulussa, ettei vaan rupeis poraa ihmisten eessä. Elämä oli perseestä ja ainoo huomio mitä sain oli negatiivista. Ne kaverit mitä mulla oli vaihtu ja jätti mut, meni isompiin porukoihin ja näin. Se ainoo pysyvämpi kaveri mitä mulla oli ei todellakaan ollu tukena, vaan oikeesti pahens mun oloa, ihan pelkällä oksettavalla olemassaolollaan. Jo pelkkä sen ajatteleminen, sen näkösen ihmisen näkeminen jossain kuvottaa. Kaikki nää negatiiviset tietysti sit vei kunnon masennukseen ja luonnollisesti sitä rupes ajattelee itsemurhaa ja ittesä satuttamista. Mut mä olin, olen ja tuun aina olemaan pelkuri joka pelkää kuollakseen vähääkään kovempaa kipua. En oo koskaan silleen.. hei nyt teen itsarin tavalla ajatellu, vaan oon miettiny millasta se on, miten sen tekis...pelkästään vähän niinku haavepohjalta. No on tää kyllä kovasti helpottunu, heti ku pääsin ylä-asteelta ja senki lopussa ku tutustuin aivan jumalattoman rakkaaseen ihmiseen joka teki mun 9 luokasta toisinaan parasta aikaa mun tähänastisesta elämästä.
Tjoo, tää loputtoman syvä ahdistus siitä, että oon yksin on se juuri miks ees millään tapaa harkitsisin itsaria. Kaikilla on huonoja päiviä, mut mun huonot päivät menee niin pahaks etten oikeesti osaa nähä sitä ns. valoa tunnelin päässä. Rakastan elämää, pidän siitä kiinni kynsin hampain, mut vihaan OMAA elämääni. Se ajatus, et hei mä en tuu koskaan saamaan uutta mahollisuutta, mä en pysty elämään nuoruuttani uusiks...se on jotain helvetin ahistavaa. Meil on vaan tää yks elämä ja mä oon menny sen jo sössimään. Mä en nää tässä elämässä mitään, mikä veis mun syvällä kytevän, yksinäisen ahdistuneen ja pelokkaan ihmisen minnekkään, joten se fakta et itsari on ees pieni mahollisuus pysyy vielä tänäki päivänä mussa. Jos mä en koskaan, millään tasolla parane tästä, on jotain mitä mä en kestä. Se, et mä vaan rupsahan pois...eih. En pidä ajatuksesta et oon vielä samas jamassa keski-ikäsenä akkana. Jos mun elämässä ei tuu tapahtuu muutosta ees vähäsen parempaan ja toiveekkaampaan, mä toivon et se sit romahtais kunnolla. Mua pelottaa kuolema, vihaan kuolemaa koska se on kaiken loppu. Vihaan loppuja. En tahtois kohdata sitä. Enkä mä nyt oikeesti usko haluavani tehä itsaria, mä oikeesti niin rakastan elämää. Se ois se viimenen oljenkorsi. Tosin unissa kuoleminen on kivaa.
Mitä tulee yleisesti itsareihin niin..... onhan se itsekästä, onhan se tavallaan pelkuruutta, luovuttamista. Mut mitä väliä? Miksei ihminen saa olla itsekäs, pelkuri.. Miks vaaditaan täydellisyyttä, et negatiiviset piirteet johtaa kyseisen ihmisen vihaamiseen. Miksei saa olla ja tehdä niin kuin tahtoo. Mä ymmärrän, siis tosissaan ymmärrän ihan omien ajatusten pohjalta, miksi jotku näkee itsemurhassa ratkaisun. Joillekin se vaan on, vaikka varmasti moni sitä katuiskin jos vois sen perua. Itsekin olen tosi itsekäs, enkä mä siinä vaiheessa välittäis mitä elämään jäävät ihmiset jäis kokemaan, koska on kuollu eikä siinä vaiheessa enää tunne mitään. Onhan se julmaa niitä ihmisiä kohtaan mut... se että oikeesti ihminen kärsii ja ihan oikeesti tahtoo kuolla...ja jatkaa kitumistaan sen takia ettei läheiset kärsi on...noh. Nii. Musta itsari on tosi surullinen asia ja on turhauttavaa et joillaki asiat menee niin huonosti et päätyy siihen. Mut en mä niitä vihais, koska ei me kaikki olla vahvoja. Itse kuitenkin tappelen loppuun asti, vaikka mitä kuraa tulee jatkan elämistä tasan niin kauan kun nään siinä vähääkään järkeä tai iloa. Mitä väliä, vaikka se ois elämää ilman merkitystä. Ihmiskunta on muutenki tosi törkee elämisen standardiensa kanssa, määrittää mikä elämä on elämisen arvosta ja mikä ei. Mitä väliä, jos asioilla ei ole mitään merkitystä. Miksi kaikella täytyy olla suuri merkitys ja hyöty. Eihän elukatkaan tee muuta, ku ylläpitävät elämää. Kuhan oikeesti kykenee elämään ittensä kanssa, haluaa elää niin mitä muuta sitä tarvii. Ymmärrän silti hyvin, jos kellään ei oo tarpeeks vahvaa mieltä tekemään asioille mitään, kun ei itelläkään ole. Itsari on äärimmäinen avunhuuto. Se, ettei ole yksin, on omalla kohdalla se suurin edellytys jaksamiselle. Vihaan ja pelkään yksinäisyyttä, sitäkin mikä kytee pään sisällä, sitä ettei ketään ole fyysisesti vieressä, ole kanssa kokemassa ja tekemässä asioita, viettämässä aikaa. Mut tasan niin kauan ku mulla on jotain mistä pitää kiinni, en ees harkitse itteni vahingoittamista ja jos harkitsen, niin täs vaihees luulis sen syyn olevan selvä.
Saatoin vähän...sivuta aihetta mutta menkööt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti